Huoh, viikonloppu takana. Meillä oli vieraita, mutta sain itseni pidettyä ruodussa. Olen päättänyt, että kun on vieraita, voin syödä samaa ruokaa kuin he, mutta pieniä annoksia ja heti seuraavana aamuna pitää olla taas "ihmisiksi". Ennen tätä elämänmuutosta on jokainen laihis alkanut sortunut siihen, että olen ollut tiukalla ruokavaliolla ja sitten on joku juhla tai muu romahduttanut kaiken. Tällä kertaa onnistuin pitämään ruokavalioni heti seuraavasta aamusta, enkä tuntenut edes huonoa omaatuntoa edellisestä illasta. Nautin jokaisesta suupalasta huolella, enkä ahminut niin kuin normaalisti.
Sunnuntaina aamulla heräsin hyväntuulisena mieheni kainalosta. Olimme sopineet, että lähtisimme yhdessä salille. Se on jotain mitä emme olleet ennen tehneet. Sitä ennen hyppäsin kuitenkin vaakaan, vaikka olin luvannut itselleni että en siihen kapineeseen koske. Jännitti kauheasti, mutta ihan turhaan. Vaaka oli mun ystävä ja näytti 91,3 kg! Pudotusta siis 3,9 kg kahdessa viikossa ja oon syönyt todella hyvin. Välillä jopa tuntuu, että ei jaksaisi syödä koko aikaa. Aikaisemmassa elämässänihän mun syöminen oli sitä, että kahvilla sinnittelin myöhään iltapäivään ja sitten loppuilta oli yhtä voileivän tekoa ja rekkamiehen annoksia. Nyt syön viisi-kuusi kertaa päivässä. Huomaan, että tuo auttaa selvästi mielitekojen puuttumiseen. Ei vain yksinkertaisesti tee mieli mitään, kun verensokeri pysyy tasaisena.
Sain ihanalta mieheltäni lahjaksi Suunnon sykemittarin antamaan motivaatiota treeneihin. Se ranteeseen ja menoksi! Salilla ei ollut ketään muita, kun kyseessä on miehen työpaikan sali. Laitettiin musiikki täysille ja ruvettiin hommiin. Mun "saldo" oli 309 menetettyä kaloria, keskisyke 149 ja maksimi 179. Ihan jees, kun mun maksimisyke on siis 193. Vähän oli hakemista, kun laitteet oli erilaisia kuin omalla salilla, mutta kyllä mä sitten sain tehtyä mitä piti. Treenin jälkeen oli upean energinen olo ja annoinkin imurille kyytiä heti kotiin päästyäni.
Tänään on vuorossa Satun tapaaminen kuntosalilla. En malttais odottaa!
maanantai 17. maaliskuuta 2014
torstai 13. maaliskuuta 2014
Eilinen treeni
Eilinen kuntosalitreeni taisi olla eka, jossa pääsin jonkinlaiseen euforiseen tilaan rääkin jälkeen. Skypetinkin ensi töikseni miehelleni että "miksi kukaan ei kertonut että liikunta voi tuntua näin hyvältä???". Satu kysyi minulta salilla, että olenko aina samanlainen sähköjänis, säntäämässä laitteelta toiselle ja täynnä intoa. Suuni ei meinannut pysyä kiinni missään vaiheessa, kun olin niin iloinen ja onnellinen uudesta elämästäni. Hän myös ehdotti minulle jonkinlaista kehonhuoltotuntia. Pitääpä katsoa, jos sellainen löytyisi.
Kuntosaliohjelma on alussa viisiviikkoinen. Sen aikana tehdään perusliikkeet joka lihasryhmälle, jotta saadaan niihin voimaa aloittaa seuraava jakso. Ja hurjaa edistymistä on tullut. Kuntotestissä en jaksanut tehdä yhtään kunnollista vatsarutistusta, eilen tein kahdeksan peräjälkeen. Jalkaprässissä on ollut tähän asti 50 kg, seuraavasta kerrasta alkaen 70 kg ja ensi viikolla pitäisi mennä sata. Joissakin liikkeissä on lisätty muutama toisto ja annettu painojen toistaiseksi olla ennallaan. En varmasti osaa puhua näistä asiantuntevasti ja varmasti joku virhekin on sanoissani, mutta pääasia on että ohjeet tulee Satulta ja mä vaan suoritan ja kerron tuntemuksistani. Näiden lisäksi teen 2 aerobista ja kotiharkat päälle. Ja koiraa pitää tietty lenkkeilyttää.
Eilen Satu kysyi että olisinko kiinnostunut lähtemään naisten kympille toukokuussa. Totta kai olen, ainut ongelma on että en jaksa vielä juosta. Kuntotestissä hapenottokykyni on erinomainen, mutta kun jalkalihakset ei ole vielä tarpeeksi vahvat ja koska niiden pitäisi liikuttaa yli yhdeksänkymmentäkiloista ruhoa, ei yhtälö vielä toimi. Mutta päätin aloittaa tänään juoksutreenit kotona juoksumatolla Porin juoksukoulun mukaan. Tavoitteena minulla on se, että juoksen yli puolet matkasta, lopun voin kävellä.
Tänään ohjelmassa on siivoamista, pihan haravointi tulevaksi viikonlopuksi luvatun lumimyräkän tieltä ja sitten ne juoksutreenit.
Kuntosaliohjelma on alussa viisiviikkoinen. Sen aikana tehdään perusliikkeet joka lihasryhmälle, jotta saadaan niihin voimaa aloittaa seuraava jakso. Ja hurjaa edistymistä on tullut. Kuntotestissä en jaksanut tehdä yhtään kunnollista vatsarutistusta, eilen tein kahdeksan peräjälkeen. Jalkaprässissä on ollut tähän asti 50 kg, seuraavasta kerrasta alkaen 70 kg ja ensi viikolla pitäisi mennä sata. Joissakin liikkeissä on lisätty muutama toisto ja annettu painojen toistaiseksi olla ennallaan. En varmasti osaa puhua näistä asiantuntevasti ja varmasti joku virhekin on sanoissani, mutta pääasia on että ohjeet tulee Satulta ja mä vaan suoritan ja kerron tuntemuksistani. Näiden lisäksi teen 2 aerobista ja kotiharkat päälle. Ja koiraa pitää tietty lenkkeilyttää.
Eilen Satu kysyi että olisinko kiinnostunut lähtemään naisten kympille toukokuussa. Totta kai olen, ainut ongelma on että en jaksa vielä juosta. Kuntotestissä hapenottokykyni on erinomainen, mutta kun jalkalihakset ei ole vielä tarpeeksi vahvat ja koska niiden pitäisi liikuttaa yli yhdeksänkymmentäkiloista ruhoa, ei yhtälö vielä toimi. Mutta päätin aloittaa tänään juoksutreenit kotona juoksumatolla Porin juoksukoulun mukaan. Tavoitteena minulla on se, että juoksen yli puolet matkasta, lopun voin kävellä.
Tänään ohjelmassa on siivoamista, pihan haravointi tulevaksi viikonlopuksi luvatun lumimyräkän tieltä ja sitten ne juoksutreenit.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Työkalut, joilla menen eteenpäin.
Kuntotestin tulosten järkytys oli juuri se, mitä tarvitsin, eli täydellinen shokki. Olin hapenottokyvyltäni paremmassa kunnossa kuin kuvittelin, mutta sisäelinrasvaa oli tuplasti mitä olisi maksimissaan saanut olla. Sisäelinrasva on kaikkein vaarallisinta rasvaa. Minulla on nyt jo käytössä 3 eri verenpainelääkettä ja olen ollut sairaalassa kerran verenpainekriisin takia. Heräsin aamulla niin kamalaan päänsärkyyn, etten sellaista voinut kuvitellakaan. Kotimittarilla ja sairaalassa verenpaineet oli piikissä. Yläpaine 240 ja alapaine 170. Silloin epäiltiin aivoverenvuotoa ja ehdin itsekin miettiä että tässäkö tämä oli. Mutta kun tuosta selvisin, elämä jatkui nopeasti entiseen malliin.
Ensimmäisen viiden viikon kunto-ohjelmani sisältää 2 kuntosalikertaa ja kaksi peruskestävyysliikuntakertaa. Viiden viikon kuluttua lisätään yksi kuntosali. Peruskestävyyttä treenaan spinningissä tai ihan kävelemällä/hölkkäämällä. Meillä on iso, paljon liikuntaa vaativa koira, joka on varmasti yksi syy siihen etten ollutkaan keuhkojen ja sydämen osalta rapakunnossa. Koiran kanssa teen pitkiä, reippaita lenkkejä. Kotiläksynä minulla on vatsa- ja reisiliikkeitä salin lisäksi.
Ruokavalio muuttui täysin. Yleensä Satu sallii satunnaiset herkut treenattavilleen, mutta ei minulle sisäelinrasvan vuoksi. Huonot hiilarit jäi pois kokonaan ja muutenkin niiden määrä tippui minimiin. Proteiinia lisää reilusti, samoin kasviksia ja marjoja. En tiedä, mikä päässäni naksahti oikeaan asentoon, mutta nyt on ensimmäistä kertaa olo, että en ole laihdutuskuurilla. Olen syönyt sitä mitä pitää enkä kertaakaan halunnut mitään herkkuja. Tai nyt olen ottanut erilaiset marjarahkat herkuikseni. Syön iltapalaksi yleensä mustikkarahkaa ja se on nyt se, mitä tekee mieli. Mies on syönyt suklaata vieressä, mutta itse ei ole tehnyt yhtään mieli. Olen sisäistänyt täysin sen, että nyt on tämä aika, joskus tulee vielä aika jolloin voin syödä vapaammin, mutta en enää koskaan samalla tavalla kuin ennen. Satu kysyi minulta ensimmäisellä tapaamisellamme että ymmärränkö että jos lähden tähän projektiin mukaan, en voi koskaan enää olla liikkumatta ja syödä niin kuin ennen. Että nyt on kyse luopumisesta, mutta myös uuden saamisesta. Luulen, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni tajunnut sen. Se on tietyllä tavalla voimaannuttanut minut. En ole enää laihdutuskuurilla vaan elän elämääni niin kuin kuuluu.
Itse olen ahminut kuntoilu- ja laihdutusblogeja saaden niistä vinkkejä. Toisaalta myös välillä surren, kun suurella tarmolla aloitettu projekti kuihtuu kasaan ja samat tavat palaavat. Tiedän itse, miltä se tuntuu, olen ollut niin monta kertaa samassa tilanteessa. Toivon, että voin itse olla tällä kertaa se, joka näyttää että elämä voi muuttua ja mahdottomalta tuntunut onnistua. Olla esimerkkinä ja tsemppaamassa eteenpäin. Ei minusta koskaan enää tule mitään Miss Bikini Fitnessiä, mutta jos edes hyväkuntoinen ja elämäniloa hehkuva keski-ikäinen rouva!
Laitan tänne mittojani ja painonkehitystä ym. kun aika kuluu vähän eteenpäin ja on mitä verrata. Kuviakin ajattelin postata matkan varrelta.
Ensimmäisen viiden viikon kunto-ohjelmani sisältää 2 kuntosalikertaa ja kaksi peruskestävyysliikuntakertaa. Viiden viikon kuluttua lisätään yksi kuntosali. Peruskestävyyttä treenaan spinningissä tai ihan kävelemällä/hölkkäämällä. Meillä on iso, paljon liikuntaa vaativa koira, joka on varmasti yksi syy siihen etten ollutkaan keuhkojen ja sydämen osalta rapakunnossa. Koiran kanssa teen pitkiä, reippaita lenkkejä. Kotiläksynä minulla on vatsa- ja reisiliikkeitä salin lisäksi.
Ruokavalio muuttui täysin. Yleensä Satu sallii satunnaiset herkut treenattavilleen, mutta ei minulle sisäelinrasvan vuoksi. Huonot hiilarit jäi pois kokonaan ja muutenkin niiden määrä tippui minimiin. Proteiinia lisää reilusti, samoin kasviksia ja marjoja. En tiedä, mikä päässäni naksahti oikeaan asentoon, mutta nyt on ensimmäistä kertaa olo, että en ole laihdutuskuurilla. Olen syönyt sitä mitä pitää enkä kertaakaan halunnut mitään herkkuja. Tai nyt olen ottanut erilaiset marjarahkat herkuikseni. Syön iltapalaksi yleensä mustikkarahkaa ja se on nyt se, mitä tekee mieli. Mies on syönyt suklaata vieressä, mutta itse ei ole tehnyt yhtään mieli. Olen sisäistänyt täysin sen, että nyt on tämä aika, joskus tulee vielä aika jolloin voin syödä vapaammin, mutta en enää koskaan samalla tavalla kuin ennen. Satu kysyi minulta ensimmäisellä tapaamisellamme että ymmärränkö että jos lähden tähän projektiin mukaan, en voi koskaan enää olla liikkumatta ja syödä niin kuin ennen. Että nyt on kyse luopumisesta, mutta myös uuden saamisesta. Luulen, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni tajunnut sen. Se on tietyllä tavalla voimaannuttanut minut. En ole enää laihdutuskuurilla vaan elän elämääni niin kuin kuuluu.
Itse olen ahminut kuntoilu- ja laihdutusblogeja saaden niistä vinkkejä. Toisaalta myös välillä surren, kun suurella tarmolla aloitettu projekti kuihtuu kasaan ja samat tavat palaavat. Tiedän itse, miltä se tuntuu, olen ollut niin monta kertaa samassa tilanteessa. Toivon, että voin itse olla tällä kertaa se, joka näyttää että elämä voi muuttua ja mahdottomalta tuntunut onnistua. Olla esimerkkinä ja tsemppaamassa eteenpäin. Ei minusta koskaan enää tule mitään Miss Bikini Fitnessiä, mutta jos edes hyväkuntoinen ja elämäniloa hehkuva keski-ikäinen rouva!
Laitan tänne mittojani ja painonkehitystä ym. kun aika kuluu vähän eteenpäin ja on mitä verrata. Kuviakin ajattelin postata matkan varrelta.
Miten minusta tuli läski
En ole liikkunut sitten teini-aikojeni. Koululiikunnassa olin hyvä ja olin siitä innostunut. Yliliikkuvien nivelteni takia olin haka kaikessa, mikä liikkui voimisteluun. Minut valittiin pesäpalloon aina kolmantena, kahden paremman ystäväni jälkeen. Mutta ensimmäisten joukossa kuitenkin. Tykkäsin kaikesta muusta kuin hiihdosta. Olin valmis kokeilemaan kaikkea. Olin notkea, hoikka ja voimakas. Silti peilistä katsoi aina joku, joka oli läskimpi kuin muut. Silloin se läski oli vain omien korvieni välissä, toisin kuin nyt.
Kouluaikojen jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Hän ei ollut urheilijatyyppiä, pikemminkin hontelo älykkö. Tykkäsi kuitenkin liikkua aina silloin tällöin. Rakastuimme ja illat istuimme sohvalla toisiimme nojaten ja söimme herkkuja. Pikkuhiljaa kilo toisensa jälkeen tuli kannettavaksi. Ensimmäisen lapsen syntyessä painoin jo 72 kg. Toisen lapsen syntymän jälkeen muistan vaa'an näyttäneen 84 kg. Joka kerta hälytyskello soi hetken, mutta vain hetken. Sitten se unohtui ja herkut maistui entiseen malliin. Joka päivä aloitin uuden laihdutuskuurin, mutta se kesti vain päivän tai pari. Sitten jatkui sama vanha meininki.
Inhosin vartaloani joka hetki. Lasten kasvaessa se alkoi rajoittaa perheemme tekemisiä. En voinut lähteä lasten kanssa uimahalliin, joten mies meni. En voinut lähteä laskettelurinteeseen, joten mies meni. En tykännyt käydä kävelyillä. Monesti tunsin olevani perheelleni taakka, joka rajoitti perheen menoja. Aloin sulkeutua pois sosiaalisista tapahtumista. En löytänyt vaatteita, en halunnut että ihmiset miettisivät minut nähdessään että kuinka olin taas lihonut. Jäin mieluummin pois.
Vartaloni tuntui epämukavalta. Farkut kiristivät ja kuluivat hetkessä haarojen välistä puhki. Pikkuhiljaa vatsa alkoi valua sektioarven yli. Poimun alustaa kutitti. Housut vaihtuivat kuminauhavyötäroisiin, ja huomasin kuinka aloin nostaa vyötärönauhan vatsani yli lähes rintoihini asti istuessani. Rintaliivikoko muuttui suhteen alkuaikojen 75 B:stä 95 D-E:hen. Kaksoisleuka muuttui kolmoisleuaksi, allit alkoivat valua alaspäin. Vatsa paisui ja paisui. Inhosin itseäni yhä enemmän. Alusvaatteet muuttuivat alun hepeneistä sloggeihin, jotka peittivät ison osan vatsaa antaen samalla vähän tukea sille ja rintsikat olivat halpoja "minimizereitä" ilman kaaritukia. Näin siksi että kaarituet painoivat kainaloläskejä. Joskus aamuisin pukiessani huomasin miehen katsovan minua ja olin näkevinäni alistuneen ilmeen miehen kasvoilla. Hän ei taatusti olisi valinnut minua nyt sieltä baaritiskiltä. Silloin hän valitsi iloisen, elämännälkäisen, hoikan ja nätin naisen, johon halusi tutustua. Se oli kadonnut jonnekin ja nyt kotona asui kärttyinen läski, joka inhosi itseään.
Elämä yllättää välillä, minut todella surullisesti ja romahduttaen. Päinvastoin kuin monet, minä en hae lohdutusta ruuasta. Minulla ruokahalu loppuu kuin leikaten seinään. Kolmessa kuukaudessa paino tippui 20 kg. Vaatekoko pieneni kolmella ja minä nautin. Tuli kesä, laitoin hameen päälleni ja korkeat korot jalkaan. Miehet katsoivat minua ja uutta itsevarmuuttani. Joskus terassilla käydessämme huomasin mieheni useammin ja useammin laittavan kätensä olkapäilleni sen merkiksi, että me kuulumme yhteen, merkkinä muille miehille että minä olin hänen. Yhden kerran kahden miehen kanssa jutellessamme ja vitsaillessamme toinen heistä sanoi yhtäkkiä miehelleni että tämä on onnenpekka, kun hänellä on niin hauska ja ihana vaimo. Mies oli selkeästi hyvillään ja puristi minua lujempaa.
Täysin lamassa ollut seksielämä alkoi sujua. Vuosien jälkeen kehtasin näyttää vartaloani. Muutama raskausarpi siellä täällä ei haitannut, eikä myöskään yhä edelleen sektioarven roikkuva kohta. Olin aikuinen nainen, jolla sai elämä näkyä. Ostin taas kauniita alusvaatteita, joita mieheni rakasti.
Satu ei kestänyt ikuisesti, vaan elämänilo ja nautinto ilman liikuntaa teki sen mitä aikaisemminkin. Pikkuhiljaa kilot kapusivat takaisin varteeni. Olin heittänyt isoksi jääneet vaatteet pois ja ostanut pienempiä. Nyt ei pienet sopineetkaan enää ja isoja ei ollut. Vaatekaapin sisältö oli hyvin suppea. Tunsin itseni rumemmaksi ja epäonnistuneemmaksi kuin koskaan ennen. Vaaka kipusi kaikkien aikojen ennätyksekseensä. Yhdeksänkymmentäviisi kiloa ja 163 cm. Sitä oli vaikea tajuta.
Vähän aikaa surtuani tein päätökseni. Sitouduin vuodeksi Personal Traineriin. Päätin muuttaa elämäni. Nelivitosena osaa jo katsoa eteenpäin. En halua viettää eläkepäiviäni rollaattoria pukaten ja katkeroituneena siitä, että en voinut tehdä asioita koska häpesin itseäni enkä saanut itseäni kuriin. Tajusin, että koskaan ei ole liian aikaista saada vahva ja iloinen loppuelämä. Minä olin ainut, joka sen pystyi tekemään. Vain ja ainoastaan minä. Satu olisi apuna, mutta minä sen tekisin.
Päätin tehdä sen.
Kouluaikojen jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Hän ei ollut urheilijatyyppiä, pikemminkin hontelo älykkö. Tykkäsi kuitenkin liikkua aina silloin tällöin. Rakastuimme ja illat istuimme sohvalla toisiimme nojaten ja söimme herkkuja. Pikkuhiljaa kilo toisensa jälkeen tuli kannettavaksi. Ensimmäisen lapsen syntyessä painoin jo 72 kg. Toisen lapsen syntymän jälkeen muistan vaa'an näyttäneen 84 kg. Joka kerta hälytyskello soi hetken, mutta vain hetken. Sitten se unohtui ja herkut maistui entiseen malliin. Joka päivä aloitin uuden laihdutuskuurin, mutta se kesti vain päivän tai pari. Sitten jatkui sama vanha meininki.
Inhosin vartaloani joka hetki. Lasten kasvaessa se alkoi rajoittaa perheemme tekemisiä. En voinut lähteä lasten kanssa uimahalliin, joten mies meni. En voinut lähteä laskettelurinteeseen, joten mies meni. En tykännyt käydä kävelyillä. Monesti tunsin olevani perheelleni taakka, joka rajoitti perheen menoja. Aloin sulkeutua pois sosiaalisista tapahtumista. En löytänyt vaatteita, en halunnut että ihmiset miettisivät minut nähdessään että kuinka olin taas lihonut. Jäin mieluummin pois.
Vartaloni tuntui epämukavalta. Farkut kiristivät ja kuluivat hetkessä haarojen välistä puhki. Pikkuhiljaa vatsa alkoi valua sektioarven yli. Poimun alustaa kutitti. Housut vaihtuivat kuminauhavyötäroisiin, ja huomasin kuinka aloin nostaa vyötärönauhan vatsani yli lähes rintoihini asti istuessani. Rintaliivikoko muuttui suhteen alkuaikojen 75 B:stä 95 D-E:hen. Kaksoisleuka muuttui kolmoisleuaksi, allit alkoivat valua alaspäin. Vatsa paisui ja paisui. Inhosin itseäni yhä enemmän. Alusvaatteet muuttuivat alun hepeneistä sloggeihin, jotka peittivät ison osan vatsaa antaen samalla vähän tukea sille ja rintsikat olivat halpoja "minimizereitä" ilman kaaritukia. Näin siksi että kaarituet painoivat kainaloläskejä. Joskus aamuisin pukiessani huomasin miehen katsovan minua ja olin näkevinäni alistuneen ilmeen miehen kasvoilla. Hän ei taatusti olisi valinnut minua nyt sieltä baaritiskiltä. Silloin hän valitsi iloisen, elämännälkäisen, hoikan ja nätin naisen, johon halusi tutustua. Se oli kadonnut jonnekin ja nyt kotona asui kärttyinen läski, joka inhosi itseään.
Elämä yllättää välillä, minut todella surullisesti ja romahduttaen. Päinvastoin kuin monet, minä en hae lohdutusta ruuasta. Minulla ruokahalu loppuu kuin leikaten seinään. Kolmessa kuukaudessa paino tippui 20 kg. Vaatekoko pieneni kolmella ja minä nautin. Tuli kesä, laitoin hameen päälleni ja korkeat korot jalkaan. Miehet katsoivat minua ja uutta itsevarmuuttani. Joskus terassilla käydessämme huomasin mieheni useammin ja useammin laittavan kätensä olkapäilleni sen merkiksi, että me kuulumme yhteen, merkkinä muille miehille että minä olin hänen. Yhden kerran kahden miehen kanssa jutellessamme ja vitsaillessamme toinen heistä sanoi yhtäkkiä miehelleni että tämä on onnenpekka, kun hänellä on niin hauska ja ihana vaimo. Mies oli selkeästi hyvillään ja puristi minua lujempaa.
Täysin lamassa ollut seksielämä alkoi sujua. Vuosien jälkeen kehtasin näyttää vartaloani. Muutama raskausarpi siellä täällä ei haitannut, eikä myöskään yhä edelleen sektioarven roikkuva kohta. Olin aikuinen nainen, jolla sai elämä näkyä. Ostin taas kauniita alusvaatteita, joita mieheni rakasti.
Satu ei kestänyt ikuisesti, vaan elämänilo ja nautinto ilman liikuntaa teki sen mitä aikaisemminkin. Pikkuhiljaa kilot kapusivat takaisin varteeni. Olin heittänyt isoksi jääneet vaatteet pois ja ostanut pienempiä. Nyt ei pienet sopineetkaan enää ja isoja ei ollut. Vaatekaapin sisältö oli hyvin suppea. Tunsin itseni rumemmaksi ja epäonnistuneemmaksi kuin koskaan ennen. Vaaka kipusi kaikkien aikojen ennätyksekseensä. Yhdeksänkymmentäviisi kiloa ja 163 cm. Sitä oli vaikea tajuta.
Vähän aikaa surtuani tein päätökseni. Sitouduin vuodeksi Personal Traineriin. Päätin muuttaa elämäni. Nelivitosena osaa jo katsoa eteenpäin. En halua viettää eläkepäiviäni rollaattoria pukaten ja katkeroituneena siitä, että en voinut tehdä asioita koska häpesin itseäni enkä saanut itseäni kuriin. Tajusin, että koskaan ei ole liian aikaista saada vahva ja iloinen loppuelämä. Minä olin ainut, joka sen pystyi tekemään. Vain ja ainoastaan minä. Satu olisi apuna, mutta minä sen tekisin.
Päätin tehdä sen.
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Vapaaksi läskistä ja rapakunnosta
Olen aina ollut ylipainoinen. Suurimman osan aikaa ihan oikeasti, mutta myös mielessäni nuorena aikuisena jolloin painoin 63 kg. Mittaa minulla on 163 kg ja paino on ollut suurimmillaan 95 kg.
Toissa vuonna elämäni romahti täysin ja suru vei mukanaan 20 kg. Kun siitä nousin, tunsin itseni uudestisyntyneeksi. Olin itsevarmempi kuin koskaan. Miehet katsoivat perään ja oma aviomieskin alkoi huomata ihan eri tavalla. Jaksoin ja halusin tehdä asioita.
Mutta kun suru alkoi hälvetä, huomasin että mukava elämä oli tuonut mukanaan myös kiloja. Jaksoin taas syödä ja siinä mä oon ollut aina hyvä. En niinkään makean puputtamisessa, vaan rekkamiehen annoksia suuhuni lappaen ja kermalla ruokia höystäen. Leivät kolmen sentin päällisineen, juustot, suolaiset herkut.
Ikinä en ole kuitenkaan tottunut painooni. Saunassa käyn vain oman mieheni kanssa ja sielläkin nolostellen. Vaatteet ostan isojen tyttöjen osastoilta haaveillen normivaatteiden sopimisesta joku päivä. Pääsin maistamaan sitä ihanuutta laihduttuani ja nyt kiroilen että miksi en silloin pitänyt kilojani kurissa.
Jotain kuitenkin olen tajunnut. Syömättä laihtuminen tuo kilot nopeasti takaisin. Haluan laihtua nyt viimeisen kerran ja tehdä sen terveellisesti. Haluan itseni hyvään kuntoon, jotta jaksaisin parinkymmenen vuoden kuluttua koittavat eläkepäivät täysillä. Haluan olla ja elää, nauttia asioista! Kokeilla joskus seinäkiipeilyä, omistaa vahvat lihakset.
Siksi hetken asiaa mietittyäni soitin Satulle ja siitä se alkoi. Henkilökohtainen sparraus, johon sitouduin vuodeksi. Toivottavasti se on elämäni paras sijoitus.
Toissa vuonna elämäni romahti täysin ja suru vei mukanaan 20 kg. Kun siitä nousin, tunsin itseni uudestisyntyneeksi. Olin itsevarmempi kuin koskaan. Miehet katsoivat perään ja oma aviomieskin alkoi huomata ihan eri tavalla. Jaksoin ja halusin tehdä asioita.
Mutta kun suru alkoi hälvetä, huomasin että mukava elämä oli tuonut mukanaan myös kiloja. Jaksoin taas syödä ja siinä mä oon ollut aina hyvä. En niinkään makean puputtamisessa, vaan rekkamiehen annoksia suuhuni lappaen ja kermalla ruokia höystäen. Leivät kolmen sentin päällisineen, juustot, suolaiset herkut.
Ikinä en ole kuitenkaan tottunut painooni. Saunassa käyn vain oman mieheni kanssa ja sielläkin nolostellen. Vaatteet ostan isojen tyttöjen osastoilta haaveillen normivaatteiden sopimisesta joku päivä. Pääsin maistamaan sitä ihanuutta laihduttuani ja nyt kiroilen että miksi en silloin pitänyt kilojani kurissa.
Jotain kuitenkin olen tajunnut. Syömättä laihtuminen tuo kilot nopeasti takaisin. Haluan laihtua nyt viimeisen kerran ja tehdä sen terveellisesti. Haluan itseni hyvään kuntoon, jotta jaksaisin parinkymmenen vuoden kuluttua koittavat eläkepäivät täysillä. Haluan olla ja elää, nauttia asioista! Kokeilla joskus seinäkiipeilyä, omistaa vahvat lihakset.
Siksi hetken asiaa mietittyäni soitin Satulle ja siitä se alkoi. Henkilökohtainen sparraus, johon sitouduin vuodeksi. Toivottavasti se on elämäni paras sijoitus.
Ensimmäinen tapaaminen
Tapasin Sadun kanssa ensimmäistä kertaa maanantaina. Ohjelmassa oli kuntotesti polkupyöräergometrillä ja lihaskuntotesti. Puhuimme myös tulevasta vuodesta ja mitä toisiltamme halusimme ja toivoimme.
Hapenottokyky ja kestävyys minulla oli testin mukaan loistavat. En hengästynyt pyörän vastuksen noustessa juurikaan, mutta jalat meni ihan hapoille. 13,5 minuuttia jaksoin fillaroida ennen kuin oli pakko luovuttaa. VO2 oli 40,8 mikä oli tuloksena erinomainen. Maksimisyke 193 ja leposyke 60. Kotioloissa se on n. 55. Ilmeisesti vähän jännitti pyörän päälle noustessani.
Mutta lihaskunto sitten olikin ihan toinen juttu. Selkälihakset onneksi erinomaiset, mutta kädet välttävät, jalat normaalit ja vatsa erittäin heikko! En saanut yhtään kertaa noustua lattialta ylös vatsalihasliikkeessä! Noloista nolointa ja erittäin pysäyttävää!
Kehonkoostumusmittaus oli vielä suurempi järkytys. Rasvaprosentti 48 ja risat, eli läskiä kropassa lähes saman verran kiloina. Viskeraalirasvan eli sisäelinten ympärillä ja vatsaontelossa olevan rasvan normaaliarvo InBody-mittauksessa täytyy olla alle 100. Minulla 201. Tulos hälyttävä.
Tästä siis lähden. Nyt minulla on tarkka ruokavalio, jota noudatan niin orjallisesti kuin vain voin kunnes sisäelinrasva on saatu johonkin järkevään malliin. Ei herkkuja, ei niin yhtään ainutta suklaanpalaa, ei mitään mikä ei ole listalla. Liikuntaa ensimmäiset 5 viikkoa 4 krt/vk. Kaksi kuntosalia ja kaksi spinningiä. Viiden viikon kuluttua liikuntaa 5 kertaa viikko. Satu kysyi minulta monta kertaa, että ymmärränhän että tästä lähtien en enää voi koskaan olla liikkumatta jos aion pysyä terveenä. Ymmärrän. Toivon että olisin ymmärtänyt jo kauan, kauan sitten.
Hapenottokyky ja kestävyys minulla oli testin mukaan loistavat. En hengästynyt pyörän vastuksen noustessa juurikaan, mutta jalat meni ihan hapoille. 13,5 minuuttia jaksoin fillaroida ennen kuin oli pakko luovuttaa. VO2 oli 40,8 mikä oli tuloksena erinomainen. Maksimisyke 193 ja leposyke 60. Kotioloissa se on n. 55. Ilmeisesti vähän jännitti pyörän päälle noustessani.
Mutta lihaskunto sitten olikin ihan toinen juttu. Selkälihakset onneksi erinomaiset, mutta kädet välttävät, jalat normaalit ja vatsa erittäin heikko! En saanut yhtään kertaa noustua lattialta ylös vatsalihasliikkeessä! Noloista nolointa ja erittäin pysäyttävää!
Kehonkoostumusmittaus oli vielä suurempi järkytys. Rasvaprosentti 48 ja risat, eli läskiä kropassa lähes saman verran kiloina. Viskeraalirasvan eli sisäelinten ympärillä ja vatsaontelossa olevan rasvan normaaliarvo InBody-mittauksessa täytyy olla alle 100. Minulla 201. Tulos hälyttävä.
Tästä siis lähden. Nyt minulla on tarkka ruokavalio, jota noudatan niin orjallisesti kuin vain voin kunnes sisäelinrasva on saatu johonkin järkevään malliin. Ei herkkuja, ei niin yhtään ainutta suklaanpalaa, ei mitään mikä ei ole listalla. Liikuntaa ensimmäiset 5 viikkoa 4 krt/vk. Kaksi kuntosalia ja kaksi spinningiä. Viiden viikon kuluttua liikuntaa 5 kertaa viikko. Satu kysyi minulta monta kertaa, että ymmärränhän että tästä lähtien en enää voi koskaan olla liikkumatta jos aion pysyä terveenä. Ymmärrän. Toivon että olisin ymmärtänyt jo kauan, kauan sitten.
Tilaa:
Kommentit (Atom)